Hmm, sain noottia, kun en ole kirjottanut. Ja lupasin selittää vähän mun fiiliksiä tästä vaihtoajasta. Jospas nyt kertoisin jotain, kun onhan mulla huikeat kaksi päivää jäljellä tätä vaihtoa. Yritän nyt olla kuulostamatta kovin masentavalta.
Yleensähän kaikki Erasmuksessa olleet ovat asenteella "Jee se oli mahtavaa, dokattiin joka päivä!!!" Okei, noh mä en ole. En todellakaan dokannut joka päivä ja ei tämä nyt niin mahtavaa ollut. Onneksi en ole kuitenkaan ihan ainoa, jolla on vähän noh, pettynyt fiilis tämän vaihdon jälkeen.
Sveitsissä ollessani jotenkin varmaan totuin siihen, että ihmiset olivat kiinnostuneita minusta ja kulttuuristani, koska minä olin kiinnostunut heistä. Olin kaiken aikaa multikansallisessa kaveriporukassa ja tutustuin ihmisiin ympäri maailmaa. Jotenkin siis oletin (olemmehan jo yliopistossa!), että ihmiset olisivat samanlaisia ja haluaisivat oppia minun kulttuuristani ja minä heidän kulttuureistaan. Kuvittelin, että oppisin paljon eri maiden johtamistavoista ja ylipäänsä businesskulttuurista (kun se on vähän niinku se meiän ala) ja wow miten sivistyneenä tulisin täältä takaisin. Noh, eihän siinä sitten niin käynyt.
Voin ehkä jossain määrin syyttää tästä omaa naiiviuttani, mutta syytän myös "vanhuuttani" (en kuulemma saa sanoa näin Jeren mukaan, mutta perustelen tämän). Naiiviuttani siitä, että kuvittelin ihmisten oikeasti olevan yhtä lailla innostuneita kaikesta kuin minä itse. VÄÄRIN. Ei Laura kaikki maailmassa ole niin ulospäinsuuntautuneita kuin sinä.
Olen asunut poissa kotoa vuodesta 2008, jolloin siis asuin vuoden Sveitsissä ja sen jälkeen asuin vanhemmillani kaksi kuukautta kesällä 2009. Syksyllä 2009 muutin Ouluun, 7 tunnin ajomatkan päähän vanhemmistani. Minulle tämä "Erasmus-ajan tuoma vapaus" ei ollut yhtä suuri hypetyksen aihe kuin muille. Olen kuitenkin käytännössä päättänyt rahankäytöstäni, elämästäni ja muutenkin intresseistäni itse siitä lähtien, kun täytin 16. Minulle ei ollut mikään uusi juttu se, että mun äiti ei huuda mulle, jos juon viisi päivää putkeen. Joten en oikeen ole yhtä innoissani tuosta juomisesta kuin muut. Tätä tarkoitan sillä "vanhuudella". Olen ollut sen vedän-vodkapullon-ja-oksennan-vaiheen yli jo noh, siitä 16-17-vuotiaasta saakka. Enkä muuten ole koskaan edes kokeillut vetää sitä koko vodkapulloa, kun järkikin sanoo, että eihän siitä tulisi kuin ambulanssikuljetus vatsahuuhteluun. Kuulin ensimmäistä kertaa auppiaikoina, että olen kuulemma käytökseltäni "vanhempi" ja vastuullisempi kuin muut ikäiseni. Olin tuolloin 19. Suurin osa vaihtokavereistani ovat 19-21-vuotiaita. Minulla valitettavasti oli vähän erilaiset intressit tämän vaihdon suhteen ja petyin, kun se Erasmus-aika tosiaan oli sitä "jee kännissä 24/7" ihan oikeesti.
En toki voi sanoa, että kaikki on tuommoisia. Valitettavasti vain suurin osa on. Osa on kaltaisiani "vanhoja nössöjä", jotka tykkäävät enemmän laittaa rahansa matkustamiseen tai kokemukseen kuin alkoholiin. Tuntuu jotenkin aivan ääliöltä edes sanoa jotain tällaista, koska en ole koskaan kaveriporukassani Suomessa joutunut kokemaan huonoa omatuntoa siitä, että mua ei kiinnosta juoda. Täällä oon about joku vihreä alieni, koska en suostu juomaan persikka-absolutia.
Jep, olen siis kuitenkin matkustanut ja tutustunut ihmisiin, mutten ehkä siinä mittakaavassa, mitä odotin. Ja olen minäkin kaljaa juonut, minä vaan en koe, että se kännissä oleminen takaa hauskuuden. Minusta hauskuus tulee aina siitä kaveriporukasta. Ollaan meinaan kohtuullisen monta kertaa pelattu Oulussa kavereiden kanssa Trivial Pursuitia yli puolenyön marjamehun ja Soda Streamin voimalla.
Olen myös jossain määrin pettynyt siihen, mitä täällä koulussa "opin". En todellisuudessa odottanut täältä akateemisessa mielessä paljoakaan, mutta järkytyin siitä, miten meidät eristettiin paikallisista ja meidän opettajat olivat suurimmaksi osaksi koulun ulkopuolelta, jolloin todellisuudessa kukaan ei ollut vastuussa siitä, mitä meille opetettiin. Nimimerkillä Laura, joka ensimmäistä kertaa elämässään kirjoitti lunttilappuja sanakirjan täyteen, koska kokeessa kysyttiin vain EUn eri sopimusten päivämääriä. En ole koskaan elämässäni luntannut, mutta täällä minusta se oli täysin oikeutettua, kun ei opettajiakaan kiinnostanut, mitä minä oppisin, niin miksi minun pitäisi olla heille rehellinen?
Olen keskustellut tästä asiasta aika paljon Annan (edelleen se mun aussikaveri) kanssa. Me päästiin meidän koulutusohjelman "palautevastaaviksi" ja opettajat tuijotti meitä viikko sitten suu auki, kun meillä oli kolme A4:sta asiallisia kommentteja tän ohjelman kehittämisestä ja siitä, mitä niiden pitäisi ihmisille kertoa, ennenkuin jengi tulee Ranskaan. Luulen, että me panostettiin siihen palautejuttuun paljon enemmän kuin osa niistä opettajista, jotka tosiaan opetti meille 5 opintopisteen edestä asioita. Vaikka noi 5 oppaa on mun mielestä välillä markkinoinnin kursseilla Oulussa täys vitsi, en omasta mielestäni siihen suhteutettuna olisi ansainnut täällä edes yhtä opintopistettä kurssia kohden. Minusta vaan kolmeen näytelmään perustuva arvosana ei ole enää oikein yliopistotason meininkiä.
Normandia on minusta kuitenkin ihana paikka, älkää ajatelko väärin. Tämä oli juuri niin hieno (ja sateinen) alue, mitä kuvittelinkin. Matkustin paljon enemmän kuin suurin osa ystävistäni ja joku sanoi viime viikolla, ettei hän edes ole käynyt Abbey des hommesilla. Nauroin kohtalaisesti. Kannattaa tänne kyllä tulla, muttei tähän kouluun. Elleivät ne tuosta meidän palautteesta nyt jotenkin suuresti muokkaa tätä koulutusta parina seuraavana vuonna. Epäilen tosin.
Mutta ehkä suurimpana järkytyksenä minulle tuli tämän koko kaupungin ihmisten täydellinen välinpitämättömyys. Olen jotenkin ollut aina niin naiivi siinäkin suhteessa, että olen kuvitellut, että jos joku ihminen tarvitsee apua, kaikki auttaa. Okei, ei ehkä kaikki, mutta minä aina yritän, vaikka olisi millainen haiseva kornilla aksentilla varustettu mummo kysymässä apua tonnikalapurkkien suhteen (näin siis Carrefourissa perjantaina). Täällä KUKAAN ei auta, ei MISSÄÄN. Ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta. Noniin, Laura taas valittaa ja on negatiivinen, mutta ihan oikeasti. Olen nähnyt täällä, kuinka äiti yrittää päästä lastenvaunuineen raitiovaunuun sisään ja pyytää apua, mutta kukaan ei väistä. Ja kun äiti herpaantui ja huusi, että voisitteko ihmiset siirtää, tummaihoinen ranskalaismies alkaa huutaa äidille, että "Etkö sä s*tana näe, että tämä on täysi?!!" Mun vaihtokoordinaattorista olenkin jo valittanut, I won't even go there, mutta se ei auta missään. Tai sen asenne meitä kohtaan on vähintäänkin sellanen, et mitä sä tänne tuut ulisemaan, eti itte. Onko tää ihan normaalia ranskalaista käytöstä? Muuttuuko täällä Normandian vesisateessa tollaseksi? Kyllä suomalaisetkin on masentavaa kansaa, mutta ei me nyt ihan tollasia olla.
En edes jaksa kirjottaa kaikesta, mikä minua täällä on kaihertanut. On vaan kaikenkaikkiaan eniten tuntunut pahalta se, miten yksinäinen olo täällä on. Okei, totuin Sarkun ja PYn luona ehkä siihen, että aina mua joku auttaa ja on valmis selittämään asioita. Mutta eikö sen nyt pitäisi mennäkin niin, jos joku tulee ulkomaille asumaan ja on aidosti kiinnostunut oppimaan kieltä ja kulttuuria? Joitain mun kavereita tämä asia ei täällä kiinnosta, mutta mä olen kuitenkin musta tottunut ihan erilaiseen kulttuuriin. Enkä koskaan pitänyt ranskalaisia mitenkään kylminä tai töykeinä ihmisinä, mutta tän jälkeen mun mieli ainakin tästä pohjoisosasta maata on muuttunut aika täysin.
Toivon vaan, että kukaan ei koskaan joudu Suomessa kokemaan mitään tällaista, joten menin ja ilmottauduin vapaaehtoiseksi kaikkiin Erasmus/vaihtarihommiin ensi vuodelle. Ja päätin harkita sitä toista vaihtokohdettani ihan kohtuullisen tarkkaan. Tällä hetkellä enemmän kiinnostaisi mennä harjoitteluvaihtoon eikä vaihto-opiskelemaan.
Mutta joo. Tämmösillä fiiliksillä siis tällä kertaa.
Onnea, jos jaksoit lukea kokonaan. Vielä enemmän onnea, jos jaksat kommentoidakin.
