Erasmus-fiiliksiä, ehkä vähän erilaisia kuin yleensä

Hmm, sain noottia, kun en ole kirjottanut. Ja lupasin selittää vähän mun fiiliksiä tästä vaihtoajasta. Jospas nyt kertoisin jotain, kun onhan mulla huikeat kaksi päivää jäljellä tätä vaihtoa. Yritän nyt olla kuulostamatta kovin masentavalta.

Yleensähän kaikki Erasmuksessa olleet ovat asenteella "Jee se oli mahtavaa, dokattiin joka päivä!!!" Okei, noh mä en ole. En todellakaan dokannut joka päivä ja ei tämä nyt niin mahtavaa ollut. Onneksi en ole kuitenkaan ihan ainoa, jolla on vähän noh, pettynyt fiilis tämän vaihdon jälkeen.

Sveitsissä ollessani jotenkin varmaan totuin siihen, että ihmiset olivat kiinnostuneita minusta ja kulttuuristani, koska minä olin kiinnostunut heistä. Olin kaiken aikaa multikansallisessa kaveriporukassa ja tutustuin ihmisiin ympäri maailmaa. Jotenkin siis oletin (olemmehan jo yliopistossa!), että ihmiset olisivat samanlaisia ja haluaisivat oppia minun kulttuuristani ja minä heidän kulttuureistaan. Kuvittelin, että oppisin paljon eri maiden johtamistavoista ja ylipäänsä businesskulttuurista (kun se on vähän niinku se meiän ala) ja wow miten sivistyneenä tulisin täältä takaisin. Noh, eihän siinä sitten niin käynyt.

Voin ehkä jossain määrin syyttää tästä omaa naiiviuttani, mutta syytän myös "vanhuuttani" (en kuulemma saa sanoa näin Jeren mukaan, mutta perustelen tämän). Naiiviuttani siitä, että kuvittelin ihmisten oikeasti olevan yhtä lailla innostuneita kaikesta kuin minä itse. VÄÄRIN. Ei Laura kaikki maailmassa ole niin ulospäinsuuntautuneita kuin sinä.

Olen asunut poissa kotoa vuodesta 2008, jolloin siis asuin vuoden Sveitsissä ja sen jälkeen asuin vanhemmillani kaksi kuukautta kesällä 2009. Syksyllä 2009 muutin Ouluun, 7 tunnin ajomatkan päähän vanhemmistani. Minulle tämä "Erasmus-ajan tuoma vapaus" ei ollut yhtä suuri hypetyksen aihe kuin muille. Olen kuitenkin käytännössä päättänyt rahankäytöstäni, elämästäni ja muutenkin intresseistäni itse siitä lähtien, kun täytin 16. Minulle ei ollut mikään uusi juttu se, että mun äiti ei huuda mulle, jos juon viisi päivää putkeen. Joten en oikeen ole yhtä innoissani tuosta juomisesta kuin muut. Tätä tarkoitan sillä "vanhuudella". Olen ollut sen vedän-vodkapullon-ja-oksennan-vaiheen yli jo noh, siitä 16-17-vuotiaasta saakka. Enkä muuten ole koskaan edes kokeillut vetää sitä koko vodkapulloa, kun järkikin sanoo, että eihän siitä tulisi kuin ambulanssikuljetus vatsahuuhteluun. Kuulin ensimmäistä kertaa auppiaikoina, että olen kuulemma käytökseltäni "vanhempi" ja vastuullisempi kuin muut ikäiseni. Olin tuolloin 19. Suurin osa vaihtokavereistani ovat 19-21-vuotiaita. Minulla valitettavasti oli vähän erilaiset intressit tämän vaihdon suhteen ja petyin, kun se Erasmus-aika tosiaan oli sitä "jee kännissä 24/7" ihan oikeesti.

En toki voi sanoa, että kaikki on tuommoisia. Valitettavasti vain suurin osa on. Osa on kaltaisiani "vanhoja nössöjä", jotka tykkäävät enemmän laittaa rahansa matkustamiseen tai kokemukseen kuin alkoholiin. Tuntuu jotenkin aivan ääliöltä edes sanoa jotain tällaista, koska en ole koskaan kaveriporukassani Suomessa joutunut kokemaan huonoa omatuntoa siitä, että mua ei kiinnosta juoda. Täällä oon about joku vihreä alieni, koska en suostu juomaan persikka-absolutia.

Jep, olen siis kuitenkin matkustanut ja tutustunut ihmisiin, mutten ehkä siinä mittakaavassa, mitä odotin. Ja olen minäkin kaljaa juonut, minä vaan en koe, että se kännissä oleminen takaa hauskuuden. Minusta hauskuus tulee aina siitä kaveriporukasta. Ollaan meinaan kohtuullisen monta kertaa pelattu Oulussa kavereiden kanssa Trivial Pursuitia yli puolenyön marjamehun ja Soda Streamin voimalla.

Olen myös jossain määrin pettynyt siihen, mitä täällä koulussa "opin". En todellisuudessa odottanut täältä akateemisessa mielessä paljoakaan, mutta järkytyin siitä, miten meidät eristettiin paikallisista ja meidän opettajat olivat suurimmaksi osaksi koulun ulkopuolelta, jolloin todellisuudessa kukaan ei ollut vastuussa siitä, mitä meille opetettiin. Nimimerkillä Laura, joka ensimmäistä kertaa elämässään kirjoitti lunttilappuja sanakirjan täyteen, koska kokeessa kysyttiin vain EUn eri sopimusten päivämääriä. En ole koskaan elämässäni luntannut, mutta täällä minusta se oli täysin oikeutettua, kun ei opettajiakaan kiinnostanut, mitä minä oppisin, niin miksi minun pitäisi olla heille rehellinen?

Olen keskustellut tästä asiasta aika paljon Annan (edelleen se mun aussikaveri) kanssa. Me päästiin meidän koulutusohjelman "palautevastaaviksi" ja opettajat tuijotti meitä viikko sitten suu auki, kun meillä oli kolme A4:sta asiallisia kommentteja tän ohjelman kehittämisestä ja siitä, mitä niiden pitäisi ihmisille kertoa, ennenkuin jengi tulee Ranskaan. Luulen, että me panostettiin siihen palautejuttuun paljon enemmän kuin osa niistä opettajista, jotka tosiaan opetti meille 5 opintopisteen edestä asioita. Vaikka noi 5 oppaa on mun mielestä välillä markkinoinnin kursseilla Oulussa täys vitsi, en omasta mielestäni siihen suhteutettuna olisi ansainnut täällä edes yhtä opintopistettä kurssia kohden. Minusta vaan kolmeen näytelmään perustuva arvosana ei ole enää oikein yliopistotason meininkiä.

Normandia on minusta kuitenkin ihana paikka, älkää ajatelko väärin. Tämä oli juuri niin hieno (ja sateinen) alue, mitä kuvittelinkin. Matkustin paljon enemmän kuin suurin osa ystävistäni ja joku sanoi viime viikolla, ettei hän edes ole käynyt Abbey des hommesilla. Nauroin kohtalaisesti. Kannattaa tänne kyllä tulla, muttei tähän kouluun. Elleivät ne tuosta meidän palautteesta nyt jotenkin suuresti muokkaa tätä koulutusta parina seuraavana vuonna. Epäilen tosin.

Mutta ehkä suurimpana järkytyksenä minulle tuli tämän koko kaupungin ihmisten täydellinen välinpitämättömyys. Olen jotenkin ollut aina niin naiivi siinäkin suhteessa, että olen kuvitellut, että jos joku ihminen tarvitsee apua, kaikki auttaa. Okei, ei ehkä kaikki, mutta minä aina yritän, vaikka olisi millainen haiseva kornilla aksentilla varustettu mummo kysymässä apua tonnikalapurkkien suhteen (näin siis Carrefourissa perjantaina). Täällä KUKAAN ei auta, ei MISSÄÄN. Ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta. Noniin, Laura taas valittaa ja on negatiivinen, mutta ihan oikeasti. Olen nähnyt täällä, kuinka äiti yrittää päästä lastenvaunuineen raitiovaunuun sisään ja pyytää apua, mutta kukaan ei väistä. Ja kun äiti herpaantui ja huusi, että voisitteko ihmiset siirtää, tummaihoinen ranskalaismies alkaa huutaa äidille, että "Etkö sä s*tana näe, että tämä on täysi?!!" Mun vaihtokoordinaattorista olenkin jo valittanut, I won't even go there, mutta se ei auta missään. Tai sen asenne meitä kohtaan on vähintäänkin sellanen, et mitä sä tänne tuut ulisemaan, eti itte. Onko tää ihan normaalia ranskalaista käytöstä? Muuttuuko täällä Normandian vesisateessa tollaseksi? Kyllä suomalaisetkin on masentavaa kansaa, mutta ei me nyt ihan tollasia olla.

En edes jaksa kirjottaa kaikesta, mikä minua täällä on kaihertanut. On vaan kaikenkaikkiaan eniten tuntunut pahalta se, miten yksinäinen olo täällä on. Okei, totuin Sarkun ja PYn luona ehkä siihen, että aina mua joku auttaa ja on valmis selittämään asioita. Mutta eikö sen nyt pitäisi mennäkin niin, jos joku tulee ulkomaille asumaan ja on aidosti kiinnostunut oppimaan kieltä ja kulttuuria? Joitain mun kavereita tämä asia ei täällä kiinnosta, mutta mä olen kuitenkin musta tottunut ihan erilaiseen kulttuuriin. Enkä koskaan pitänyt ranskalaisia mitenkään kylminä tai töykeinä ihmisinä, mutta tän jälkeen mun mieli ainakin tästä pohjoisosasta maata on muuttunut aika täysin.

Toivon vaan, että kukaan ei koskaan joudu Suomessa kokemaan mitään tällaista, joten menin ja ilmottauduin vapaaehtoiseksi kaikkiin Erasmus/vaihtarihommiin ensi vuodelle. Ja päätin harkita sitä toista vaihtokohdettani ihan kohtuullisen tarkkaan. Tällä hetkellä enemmän kiinnostaisi mennä harjoitteluvaihtoon eikä vaihto-opiskelemaan.

Mutta joo. Tämmösillä fiiliksillä siis tällä kertaa.

Onnea, jos jaksoit lukea kokonaan. Vielä enemmän onnea, jos jaksat kommentoidakin.

Matka Normandian ympäri

Jos vihdoinkin joskus kirjottaisin muulloin kuin keskellä yötä.

Perjantaina me siis mentiin Iidan kanssa tapaamaan PYn vanhempia ja sen isä teki meidän kanssa Caenin turistikierroksen ja sen jälkeen mentiin Honfleuriin. Yves on asunut täällä koko ikänsä ja se tiesi kauhesti kaikkia hienoja nippelitietoja Caenista ja näistä rakennuksista. Se myös kertoi, millasta täällä oli sodan jälkeen ja missä se lapsena leikki. Yves on ehkä maailman ihanin opas ja vaikka se on jo aika iäkäs, me saatiin Iidan kanssa välillä pinkoa melkosella vauhdilla, että pysyttiin sen perässä. :D 

Taas tällanen perinteinen kuvaoksennus. En oikein tiedä, pitäisikö mun kertoa jotenkin paremmin, että mitä aina teen turisteillessa, mutta mä oon unohtanu jo puolet ainakin kaikista Yvesin jutuista...

Tälle oli joku hieno tarina, mutta Yves vitsaili, että tuo mies ei rakastanut tuota naista, minkä takia mieheltä lähti sitten pää. Tää oli kuulemma moderni versio tapahtumasta. ;)

L'Odon on joki ja tajusin sen varmaan tunti sen jälkeen, kun Yves oli puhunut siitä vaikka kuinka kauan. :D Mutta tästä siis ennen meni joki ja nyt siinä on vaan pieni kuja.

Noilla kaikilla on kuulemma nimi. Täällä kuulemma kirkonkellotkin nimetään.

Meidän turistikierrokselle sattui myös kaupungin poliiseja, jotka kertoi meille, et mitä ne tekee.

Yves kertoi niille, että ollaan Suomesta ja toinen poliisisetistä heti kertoi sukulaisestaan, 

joka muutti Tornioon. :D

Torilla oli eläviä kanoja myynnissä. Mietin, että miten noi saa tuolta himaan. Tappaako ne nuo, jos

tommosen ostaa? Sittenkö sen verisen kanan kanssa mennään kotiin?

Miten tää konsepti oikeesti toimii? Mulla on vaan kauheita

kauhuskenaarioita :D

Tähän väliin voitte kuvitella PYn äidin laittaman 5 ruokalajin + kahvin lounaskokonaisuuden, joka sisälsi mm. aivan ihanan mureaa lammasta ja parasta mousse au chocolatea, jota oon

eläessäni syönyt. Kumpa Manise ois munkin isoäiti. 

Sitten me suunnattiin Yvesin kanssa Honfleuriin. Pysähdyttiin matkalla katsomaan sitä ylhäältäpäin. (Kai.)

  

Siellä oli myös tämmönen pieni kirkko, joka oli omistettu merimiehille. Tuolla oli ihan jostain 1900-luvun alusta marmorilaattoja merimiesten muistolle. Tuo on kuulemma todella uniikki paikka Ranskassa.

Tuolta se näytti siis ulkoa.

Yritin ottaa salakuvan mun matkaseurasta, mutta Iida huomas ja alkoi heti muotiposettaa...

Sitten päästiin Honfleuriin.

Se on tosi ihana pieni satamakaupunki, joka on ollu siellä vuodesta nakki ja joka on inspiroinut useita taiteilijoita (joita Yves meille luetteli ja mielessäni mietin, että mulla ei ykskään niistä soittanut kelloja...). Siellä oli muutama muukin turisti, koska oli helatorstain jälkeinen perjantai ja vapaapäivä...

Tää oli ihan uskomaton. Toi lintu vaan kökötti tuossa. :D Ja koira ei ollu moksiskaan!

En tiedä, arvostaako Yves kauheesti, että se joutui mun blogiin, mutta muut kuvat tuosta puukirkosta oli jotenkin tärähtäneitä... Ranskassa puukirkot on kai vähän spesiaalimpia kuin Suomessa.

Sitten lähdettiin toista reittiä kotiin ja kuvailtiin kaikkia tärkeitä kohteita matkalla...

Kuten Ranskan pienintä kunnantaloa.

 

Vanhaa postia.

Ja ihania postilaatikoita.

Lehmiä... Onko Suomessa valkosia lehmiä? Täällä niitä on tosi paljon. Eikö suomalaiset lehmät oo aina niitä valko-ruskeita?

Tämä oli joku hieno talo (en muista sen tarinaa), mutta nykyään sen omistaa joku yksityinen ihminen, joka ei halua sinne turisteja, joten tonne ei voinut mennä pihalle. Me sitten otettiin siitä puskassa kuvia :D

Ja viimeisenä kohteena oli TIETYSTI PYn lapsuudenkoti. Otin kuvan. 

Olen taas ollut tosi saamaton ja mun kirjanpidon kokeen varjolla en ole vielä mailannut Yvesille kiitosviestiä, mutta teen sen huomenna, kun se kamala koe on vihdoin ohi.

Mutta oli aivan mahtava päivä tuo masentavan pilvinen perjantai! Mulla on ihanat auppi-isovanhemmat! ;)

Iida valloitti Normandian

Hellou taas! Iida tuli keskiviikkona valloittamaan mun kanssa Normandiaa. Se kyllä lähti tänään takaisin Geneveen ja jätti mut tänne yksin... :( Mutta mulla on enää 11 päivää jäljellä tätä "ihanaa" vaihtoaikaa, joten en valita. Saatan kyllä selventää mun fiiliksiä tästä ennenkuin menen takas Suomeen sitten 1.6. 

Miltähän päivältä nämä kuvat on... Torstailta muistaakseni, kun ei satanut vettä. Me lähdettiin siis käymään kävelyllä, koska ei oltu saatu kai oikein mitään aikaiseksi.

Me Iidan kans ajateltiin alkaa pitää muotiblogia ja tässä ensimmäinen päivän asu -kuva. Kuvausrekvisiittana kaunis turkoosi rättisitikka. Vuosimallia en nyt tiedä. Musta Iida on ihan luonnonlahjakkuus tässä poseeraamisessa.

Mä haluan ton kyltin. Kuolaan noita täällä ja vakavissani jo harkitsin sellaisen pöllimistä... :D

Täällä oli joku Bretagne-koju linnan luona ja pojat soitti hassuja soittimia.

Sori Iida, musta tää vaan oli maailman sulosin. "Ota kuva, kun mä näytän tässä pelokkaalta!"

Joku ei tainnu olla sosialisti.

Löydettiin hieno kohta sieltä linnasta. En ole ennen käyny tuon sisäänkäynnin luona. Iida veti siellä hienot lipat ja sai kamalan mustelman jalkaan. :( Tilanne oli vähän koominen, mutta mustelmasta tuli aika mojova. 

Wau. Normandiassa "paistoi aurinko". 

Perjantaina me käytiin sitten Yvesin, PYn iskän kanssa vähän valloittamassa enemmän Normandiaa, mutta siitä lisää ensi kerralla. Nyt yritän taas esittää lukevani tiistain laskiksen kokeeseen...

My girls

Voisin nyt keksiä tässä muutaman tekosyyn, miksi en ole kirjottanut. Ensinnäkin täällä on viimeiset pari viikkoa lähinnä satanut vettä enkä ole paljon ulkona käynyt paitsi kahvittelemassa Laetitian kanssa (joka lähti jo Alpeille kesälomailemaan, vääryyttä). Viime viikolla Iitu ja Annukka tuli käymään ja kaikki aika meni juoruamiseen ja turisteiluun. Joimme myös aika paljon viiniä ja söimme ökyhalpoja juustoja (presidentinvaalien takia Carrefourissa oli tarjous 3 kpl President-camambertia 3e...)

Mutta tässä vähän kuvia, kun kävimme lauantaina Lisieuxissa, joka on pieni kaupunki puolen tunnin junamatkan päässä Caenista. Olen aina katsonut sitä junamatkoilla ikkunasta, koska siellä on todella hieno kirkkohärpäke (ranskaksi se on basilique, mutta en tiedä, onko se sitten suomeksi basilika). Mutta sitten tuli todettua, että ei siellä paljon muuta olekaan, mutta onneksi sää oli ihana ja me vaan levytettiin puistoissa ja syötiin eväitä.

Iitu soitti mielikuvituspuhelun Einolle.

Ja Annukka varmaan Aleksille... Nuo puhelinkopit kai ei enää toimi. 

Mutta on ne silti hassuja, Suomestahan nuo katosi katukuvasta jo varmaan 90-luvun lopulla. :D

Siinä se on. Pyhän Teresan basilika (?). Se oli joku 1800-luvulla elänyt paikallinen pyhimys tai nunna tai joku sellainen. En oikein jaksanut paneutua asiaan. Mutta tuo kirkko on rakennettu ihan 1900-luvun alussa ja valmistunut 20-luvulla, mikä oli musta aika yllättävää. Melko mahtipontinen pytinki.

Tämän jännittävän kirkkokatselmuksen jälkeen me makasimme vähän aikaa nurmikolla ja syötiin eväitä. Niistä nyt ei ole kuvaa, mutta mm. pesto-tomaatti-mozzarellapatonkeja oli matkassa. Omnomn.

Ja sitten suuntasimme keskustaan, missä ei kauheasti mitään nähtävää ollutkaan.

Kuten näkyy, kuvasaaliskin jäi aneemiseksi, koska a) ei oltu hirveästi nukuttu eikä siksi jaksettu oikein innostua kuvaamaan kaikkea pientä b) ei siellä musta hirveästi kuvattavaa ollutkaan.

Johtopäätös: Ihan hyvä välipysähdyspaikka tuo kirkkohärpäke, mutta ei siellä päivää saa kulumaan millään.

Ja tässä vielä Jerpulle kuva. Nähtävästi joku rakastaa mua Lisieuxissakin. <3 

Alkaisin Jerppa olla vähän huolissaan tästä mun alati kasvavasta haaremista... ;)